Joka vitsaa säästää, se vihaa lastaan

"Tiina! Heti tänne!" kaikui raivokas huuto avoimen ulko-oven kautta pihalle. Olin kesäisellä yökyläreissulla kaverini luona ja seisoin hänen kanssaan jähmettyneenä siskonsa Tiinan kiiruhtaessa äitinsä luokse eteiseen. "Olit unohtanut laittaa pyykit kuivumaan ja nyt sukkahousuni ovat märät! Mitä minä nyt laitan päälleni, kun lähden kohta asioille?" Kiukkusen karjunnan lopuksi äiti läimäytti Tiinaa kasvoille niin, että pää nytkähti taakse päin. Sisko siitä itkien ja kasvojaan pidellen pyykkejä laittamaan ja äiti tuohtuneena jatkamaan kotitöitään.

Uteliaana lapsena olin hiipinyt ovelle katsomaan ja näin lyönnin. Olin järkyttynyt. Kerroin kaverilleni, että äitisi löi siskoasi kasvoille. Hän totesi ohimennen, että niin äiti tekee, jos ei tee kotitöitä tai äiti kompastuu leluihin. Kerroin, että minun äitini ei lyö. Ei ole koskaan lyönyt minua. 

Illalla nukkumaan mennessämme Tiina makoili vaisun oloisena sängyllä, poski punoitti lyönnin jäljiltä vieläkin. Äitinsä tuli pyytämään anteeksi tekemistään ja kuuliaisena tyttönä Tiina siunasi äitiään jeesuksen nimessä ja veressä kaikki synnit anteeksi. Olimme tytöt hiljaa. Emme uskaltaneet kertoa syytä miksi Tiina unohti pyykkivuoronsa. Olimme lähteneet viereiseen metsään seikkailulle ja löytäneet eräästä kuusikosta elämämme ensimmäisen pornolehtikätkön. Siinäkös sitten alakouluikäisillä tytöillä vierähti hetki jos toinenkin lehtiä selaillessa ja mättäillä kätkättäessä. Osa kuvista oli mielestämme yök ällöttäviä, osa kiehtovia. Mitä nuo 1980-1990-lukujen taitteessa vallalla olleet pornokuvat nyt olivatkaan nykyisiin pornokuviin verrattuina, melko pehmoisia. Olisihan siitä pitänyt uskon mukaan kuuliaiselle tytölle tulla synnin tunto, mutta jos synnintunnustuksen seurauksena kaverit saa äidiltään turpaan niin eipä tullut kyllä mieleenkään tunnustaa ja samalla kärtsätä kaveria.

Tiesikö kukaan perheen ulkopuolinen suurperheen äidin väsymyksestä kumpuavasta väkivallasta?

 Tuskin. Näin ympärilläni vastaavaa monissa, monissa suurperheissä. Jos kuritusväkivallalla kasvattaja ei ollut äiti, niin se oli ansiotyössään ahertava väsynyt isä, jonka harteilla suuren lapsilauman elättäminen oli. Kun lapsia on 10 ja 15 välillä, kahdestakymmenestä puhumattakaan, sanon suoraan, onko tuo nyt mikään ihme.

Otetaanpa käytännön esimerkki. Itselläni on kolme lasta ja joulun alla podimme RS-virusta ensin kaksi viikkoa yhteensä, sen jälkeen koronavirusta 2 viikkoa yhteensä. Minulle äitinä, se teki neljä viikkoa "kotiarestia".

Kertaapa sitten tuo kolme lasta viidellä. Kun perheessä on 15 lasta, tarkoittaa se käytännössä sitä, että joku lapsista on koko ajan joko kuumeessa, oksennustaudissa, jossain rokossa tai vastaavassa. Vuoden ympäri. Kun nämä lapset syntyvät vielä 1-2 vuoden välein niin saattaahan sitä äitinä silloin tällöin hieman piirilevyissä naksahdella. 

Sairastamisen päälle kun lisätään vielä monet pyykinpesukoneelliset päivässä, ruoan laitto teollisuuskeittön kattilassa, kaupassa käyminen... Kymmenlapsisessa perheessä, jossa jokainen lapsi saa kolme maitolasillista päivässä, se tekee 42 litraa pelkästään maitopurkkeja viikossa.. 

Koska perheessä on koko ajan joku sairaana, sairaus ei ainakaan lapsuudessani juuri estänyt kyläilyjä, seuroissa käyntiä, asioilla käyntiä. Niinpä kuvaamallani yökyläreissullakin kaverini veli oli oksennustaudissa, mutta jos olisin jäänyt odottamaan oksennustaudin ohi menemistä sisaruslaumassa, siinäpä olisi kestänytkin koko kesäloma oksennustautia pidellessä ja yökyläilyä odotellessa.

Suurperheiden ja uskonnollisen yhteisön yhteisöllisyys auttaa jaksamaan. Samaa tarvittaisiin muuallekin yhteiskuntaan ennaltaehkäisemään yksinäisyyttä, perheiden väsymystä. Ymmärrystä ja vertaistukea saa varmasti uskonnollisessa yhteisössä nykyään vieläkin enemmän entiseen verrattuna. Neuvolajärjestelmä on kehittyneempi, ylipäätään tietoa ja ymmärrystä on jokaisen saatavilla.

Tuolloin 1990-luvulla perheväkivallan keskellä kasvaneet lapset ovat nyt aikuisia ja heillä on omia lapsia nyt ala- ja yläkouluissa sekä lukioissa. Jos arvioidaan, että kymmenlapsisesta perheestä noin puolet kuuluvat edelleen uskonnolliseen yhteisöön ja omaa nyt suurperheen niin kuinkahan moni heistä kantaa mukanaan lapsuuden kodistaan saatua mallia kuritusväkivallasta?

Lapsi suojelee ja on aina lojaali äidilleen ja isälleen, viimeiseen asti. Erityisesti äidin kohtelu aiheuttaa häpeää ja huonommuuden tunnetta eikä siitä hevillä kerrota perheen ulkopuolelle. Siihen kun lisätään päälle vielä uskonnollisen yhteisön hiljaiset säännöt ja toimintamallit maallikkorippi-isineen niin lapsuuden musta kehä on valmis.

Tätä ei tietenkään voi leimata kaikkien nykyisten suurperheiden ongelmaksi, toivottavasti mahdollisimman harvojen. Oheinen uutisartikkeli avaa erittäin tärkeää tutkimusaihetta myös ylisukupolvisten ja periytyvien kasvatus- ja toimintamallien haasteista ja tilanteesta. Tutkimuksessa olisi tärkeää ylläpitää näkökulmaa ja lähestymistapaa, jossa yhteisö tai äidit eivät kokisi tulevansa samalla tavalla mollatuksi ja yleistetyksi kuin tapahtui lasten hyväksikäyttöuutisoinneissa.

Sen sijaan, jos jotkut tarvitsevat vitsaa, ne ovat liikkeen johtotehtävissä niin näkyvää kuin näkymätöntä valtaa käyttävät seniilit äijät.

Heillä on niin henkisessä kuin maallisessa mielessä avaimet muutokseen. Suurperheiden äidit ovat vain heidän näkymättömissä hihnoissa ja kaulapannoissa kuuliaisina elämäntehtäväänsä, taivasmatkaansa suorittavia naisia. Jos Mäkisen tekemä julkinen psykiatrinen arvio pääministeristä oli hämmentävä ja eettisesti väärin, se piti sisällään kuitenkin myös totuuden siemeniä. Ihmiseltä, jolle on kehittynyt vuosien varrelta ammatillista silmää.

Mitähän se mahtaisi sanoa näistä ylintä valtaa käyttävistä miehistä?

https://yle.fi/uutiset/3-12288453 "Uskonyhteisöjen väkivaltaa tulisi selvittää, sanoo asiantuntija."

Kuva: memegenerator.net