Lapsiltamme puuttuu sydämen sivistystä ja se on todella surullista yhteiskuntamme tulevaisuuden kannalta

Onko arvokasvatuksemme metsässä vai pitäisikö sen mennä metsään? , kysyy Simo Skinnari. 

Lapsen syntyessä maanpäälliseen elämään, hän odottaa ulkoiselta maailmalta hyvyyttä. Kouluikään mennessä sisäinen maailmansa on vahvistunut ja sisäistynyt. Moni suomalainen kasvatusajattelija uskoo, että aistimuksista ja mielikuvituksen elävästä maailmasta ei pitäisi siirtyä liian nopeasti aikuisten käsitteelliseen ajatteluun. Luovuustutkijoiden mukaan on tärkeää, että lapselle muodostuu ensin runsas mielikuvien maailma, josta käsitteet kuoriutuvat esiin. Mielikuvamaailmassa lapsen tärkeimmät kokemukset liittyvät kauneuteen.

Kun mielikuvamaailma on kunnossa, sen päälle rakentuu aikanaan käsitteellinen ajattelu, joka kykenee luovuuteen ja tavoittamaan elollisen todellisuuden. Tällainen kyky ajatteluun tavoittelee totuutta. Tarvitaan kiireettömyyttä ja rauhaa, jotta jokainen voi asettua oman mielikuvituksensa äärelle, jotta tieto muuttuu eläväksi ja kokonaisvaltaiseksi ymmärtämiseksi eikä jää erillisiksi faktoiksi yksilön päähän.

Tulisiko lukuaineiden totuuden käsittely kulkea taito- ja taideaineiden kautta? 

Arvokasvatus ei ole vain katsomuksellisten aineiden sisältöasia vaan jokaisen oppiaineen sisältö. Jokainen opettaja opettaa elämää ja toimii elämänfilosofina oppilaalleen, inhimillistä elämänasennetta opettaen. Tällöin tärkeäksi ominaisuudeksi nousee aitous.

Ihmisen ollessa aito, hän on kiinnostunut toisesta ihmisestä ihmisyytensä perusteella. Tällöin hän keskustelee yhtä innostuneena ja kiinnostuneena autokuskin, siivoajan, presidentin tai Elon Muskin kanssa. 

Aito ihminen ei tee eroa ihmisten kesken virka-aseman perusteella. Aito ihminen ei aseta itseään muiden ylä- tai alapuolelle vaan jokainen ihminen on hänelle yhtä arvokas. Olemme toistemme palvelijoita, mutta emme alamaisia. Haaste on päästä väkivallasta ja keinotekoisista arvorakennelmista tasapainoiseen vuorovaikutukseen. Tässä vuorovaikutuksessa tarvitaan sydämen sivistystä.

Tunteen ja mielikuvituksen alue (sydämen sivistys ja kokemukset kauneudesta) on tie opittujen ja hyväksi koettujen asioiden viemiseksi käytäntöön. Jos meissä kehittyy älykkyyttä, mutta sydämen sivistys ja toiminnan moraalisuus jäävät kehittymättä, olemme vaarallisessa tilanteessa. Tämä valitettavasti kuvaa hyvin nykyistä sivistynyttä maailmaamme.

Pitäisikö kiinnittää huomiota arvojärjestyksen muuttamiseen? 

Kiinnitettävä huomiota ensin siihen, miten lapsi kasvaa hyvyyteen, kauneuteen ja totuuteen? Sen jälkeen tutkia mitä ja miten eri oppiaineita tulisi opiskella ja opettaa, että ne johtaisivat em perusarvoihin.

"Luonto ei suorita, luonnossa kaikki kypsyy. On hyvä mennä metsään, jotta kaikki ei "menisi päin mäntyä. Luonnossa kaikki kiertää, muuttuu toiseksi. Mikään ei häviä, muuttaa vain muotoaan. Talven jälkeen tulee kevät, kevään jälkeen kesä ja sitten seuraa syksy. Syksyllä hedelmät kypsyvät. Luonto opettaa meille kypsymistä, ei suorittamista. Syksy kypsine hedelmineen on yhtä arvokas kuin kevät heleine ja valoisine auringonpaisteineen. Luonto ei kiirehdi. Kypsyminen vaatii aikansa."

Jokelan koulutragedian jälkeen Värri ja Jokisaari kirjoittivat HS:ssa 2007:

"Minuus joutuu luomaan itsestään selvitytymistarinaa jokaisen taistellessa toisiaan vastaan. Systeemimme luo narsistis-autoritaarista persoonallisuutta, jolle on ominaista ylikorostunut egoismi ja viha itseään heikompiaan kohtaan. Nyky-yhteiskunnan rakenteita jäytää pahiten vähäosaisiin kohdistuva kunnioituksen ja arvostuksen puute. Menestymisen pakko luo yhteiskuntaan aggression ja tunnekylmyyden ilmapiirin.."

Kiihkeä kilpailumentaliteetti elämänfilosofianamme pitää meidät monessakin mielessä raakoina. Raaka ihminen tekee raakuuksia, pahimmillaan surmaa vaikka koulutoverinsa.

Samalla nykyiset koulut ovat suorittamista varten. Suoritetaan erilaisia tutkintoja. Koko koulu koostuu suoritussarjoista. Suorittamisen sijaan koulun tulisi olla hidasta kypsymistä ja kypsyttelyä vaativaa.

Leimaako aikaamme pyyteettömyys?

Rakkauden ja kauneuden kokemisessa oleellista on pyytettömyys. Pyyteellisyys lienee maailmalla vallitseva yksipuolinen ja elämää tuhoava elämänfilosofia. Pyyteellisyys laittaa meidät laajentamaan elintilaamme, sortamaan toisin ajattelevia tai uskovia, eri väriä tai kieltä puhuvia ihmisiä.

Pyyteettömyys on vaikeaa nykyihmiselle. Tila, jossa ei halua itselleen. Ei murehdi menneitä eikä pelkää tulevaa. Elää nykyisyydessä. Uhraamme nykyisyyden sille, että suunnittelemme tulevaa. Emme elä vaan valmistaudumme elämään tulevassa. Jotkut jopa sitten, kun -elämässä.

Pyyteettömyys asuu tässä hetkessä. En halua enää mitään, koska koen, että minussa on jo kaikki. Minä olen jo kaikki.

~

Kirjoitus perustuu Simo Skinnarin ajatuksiin onko arvokasvatuksemme metsässä vai pitäisikö sen mennä metsään,  teoksessa Sydämen sivistys kasvatuksen ytimessä. 

Melko ajankohtaisia, eikö totta?

https://ilonpolku.fi/tuote/sydamen-sivistys-kasvatuksen-ytimessa/