Mikä nuoria naisia saattaa ahdistaa?
Voisiko yksi syy nuorten tyttöjen ahdistukseen olla se, että ollessaan lapsuuden ja aikuisuuden välimaastossa, hyppy kahden eri maailman välillä on todella iso.
Lapsena elää vielä oman sisäisen totuutensa mukaisesti alistuen kuitenkin vanhempiensa ja yhteiskuntansa erinäköisiin vaatimuksiin elämässä menestymisestä, mutta lapsen sisäisen maailma vielä kannattelee ja hän jaksaa eteenpäin.
Siirtyessään tietoisuudessaan lähemmäksi aikuisten maailmaa, tullessaan yhdestä "totuusputkesta" ulos ympäröivässä todellisudessa, ristiriita tämän sisäisen ja aidon lapsen sekä aikuisen melko ahdistavan maailman välillä on todella iso. Nuoret kykenevät yllättävän hyvin näkemään tämän, mutta eivät osaa sitä välttämättä pukea sanoiksi muuten kuin kertomalla arjen konkreettisia tapahtumia ja sen, että miten ja missä tilanteissa ahdistaa.
Se, mitä itse olen jokapäiväisessä elämässä teinien kanssa nähnyt ja kuullut, päätyvät kaikki tavalla tai toisella tähän samaan tosiasiaan. Lapsi tai nuori ei loppujen lopuksi oikein kelpaa itselleen, vanhemmilleen, ystävilleen, yhteiskunnalle sellaisena kuin on, vaan pääsääntöisesti vain ulkoisen kautta oli se sitten koulutus, harrastus, ulkonäkö tai materia. Tämä ristiriita ahdistaa näkyen erilaisina arjen haasteina ensisijaisesti omassa mielessä, pään sisällä, mutta myös ulkoisessa tavassa olla ja elää.
Katsopa itseäsi.
Oletko onnellinen ja tyytyväinen, koetko pääsääntöisesti sisäistä rauhaa ja tyyneyttä, valoa, hyväksyntää ja rakkautta katsoessasi itseäsi, perhettäsi, työyhteisöäsi, sosiaalista piiriäsi arjessasi? Ilman painetta kohentaa ulkonäköä, ostaa jotain uutta materiaa, lukea uusi tutkinto tai pätevyys, hakea korkeampaa työstatusta, hakea vahvistusta egolle itsensä ulkopuolelta uudella omakuvasomepäivityksellä? Meidän pitäisi rakentaa juuret niin vahvoiksi, että koemme olevamme täysin tasavertaisia ja kelpaavia niin itselle kuin muillekin ilman ulkoista, näkyvää täytettä.
Jos et itse koe rauhaa niin kuinka sitä voi odottaa parempaa suoritusta nuorelta ?
Miksi emme riitä sellaisena kuin olemme?
Maallistumisella eli henkisyyden puuttumisella lienee oma osuutensa. Elämän rakentaminen vain itsensä ja suoritustansa varaan ilman jonkun suuremman tukea on nuorelle varsin pelottavaa. Lienee sama onko kyse kristinuskosta, buddhalaisuudesta, islaminuskosta, wiccalaisuudesta tai jostain luonnonuskonnosta, kunhan voi luottaa siihen, että joku suurempi viime kädessä ohjaa elämäämme, kunhan teemme oman osuutemme eläen sisäisen totuutemme mukaisesti.
Luopuminen, luopuminen omasta kaikkivoipaisuudestaan lienee ihmisyyden suurin haaste, myös tässä kontekstissa. Mutta se lienee sitten kokonaan toisen ihmettelyn ja kirjoituksen aihe.
"Voimme rakentaa perustusten varaan minne tahansa, jos ne on tehty hyvin ja lujiksi."
Ivy Compton-Burnett
Linkit:
HS-juttu 7.9.2024: Yli puolet tytöistä pelkää mennä ihmisten eteen: https://www.hs.fi/alueet/art-2000010670063.html
Kuva: Leppäkerttu Vääksyssä
#turvallisuus #mielenterveys #hyvinvointi #nuoret #lapset