Se on soijaa.

Kerronpa ohimennen yhden tai kaksi tuhansista unistani. Näen unia todella paljon ja suunnistan pitkälti niiden mukaan elämässäni. Unet ovat varsin oivallinen alitajunnan työskentelyväline, päivän hälinältä kun ei saa ajattelurauhaa eivätkä pulmallisimmatkaan tilanteet ratkea aina tietoisella ja tavoitteellisella työskentelyllä.

On unia, joiden merkitystä jää pidempään pohtimaan ennen kuin niiden sanoma avautuu. Pidän unikirjaa aikakausittain ja aina erityisistä unista. Omien unien unisymbolien kautta, siis symbolien, joilla on yksilöllinen merkitys, saa paljon tietoa omasta sisäisestä maailmastaan ja neuvoja päätöksen teon tueksi. Niinpä usein ennen nukkumaan menoa pyydän, että näen ja löydän oikean vastauksen unessani. Joka kerta se ei toimi, mutta yleensä näen unessa vastauksen tai osan siitä, mikä on suuntamerkki seuraavalle askeleelle.

Enneunia vai kuvitelmia?

Kiehtovimpia ovat unet, joissa näen jonkun tapahtuman etukäteen tai tapahtuvan samanaikaisesti, johon sillä hetkellä herään. Näistä esimerkkejä ovat mm. kuinka jouduin Sipooseen menevällä moottoritiellä myrskyyn ja valtavan männyn kaatuessa sain viime tipassa ohjattua autoni sivuun välttääkseni osuman. Pari päivää sen jälkeen pitkäaikainen kaverini Sipoosta kuoli sairauteen, jonka hän oli salannut minulta täysin. Kuolemaa seurasikin melkoinen myllerrys, joka ei ole vieläkään laantunut.

Tai vaikkapa uni, jossa anoppini kovalla äänellä kehottaa minua "Laita se parvekelasi kiinni!" Herään tähän pelästyneenä ja katson kelloa, se on vasta 23.00. Pyydän miestäni nousemaan sängystä ja laittamaan lasin kiinni. Mies kärttyisenä kysyy syytä, mutta en uskalla kertoa sitä. Seuraavana aamuna hän töihin lähtiessään tulee kertomaan, kuinka löysi parvekelasiin lentäneen laulurastaan kuolleena juuri sen kohdan alapuolelta, jonka pyysin sulkemaan. Mieheni kysyy syytä iltaiseen, mistä tiesin, että lintu olisi voinut lentää sisään ja uskallan vasta silloin kertoa, että siksi, koska äitisi vaati unessani sulkemaan sen. (Voitte muuten kuvitella miten keskiverto suomalainen mies suhtautuu tilanteeseen.) Noin viikko tapahtuneen jälkeen anoppini menehtyi pitkäaikaiseen sairauteen.

Tai kuinka eräänä talvisena aamuyönä 24.2.2022 näin oudon unen, jossa olin kutsuttuna häihin suuressa ukrainalaisessa kirkossa. Ihmettelin, että miksi minut oli häihin kutsuttu ja pohdin voisiko kyseessä olla ukrainalaisen ystäväni häät, mutta miten, koska hänhän oli jo naimisissa. Morsian seisoi yksin kirkon etuosassa perinteisessä ukrainalaisessa hääasussaan päähineineen ja vain katseli kansaa. Kirkko oli täynnä ihmisiä ja totesin, että ehdin vielä käymään kadulla ennen seremonian alkua. Kävelin katua kirkolta kaupungin keskustan läpi mäkeä alaspäin ja hämmästelin ihmispaljoutta ja määrää. Valtavat massat ihmisiä lapsineen, rinkkoineen ja reppuineen vaelsivat vastaan katua ylämäkeen. Käveltyäni jonkun matkaa katua alas törmäsin metsään, jossa seikkailin polkuja pitkin hiekkakuopalle, josta löysin kyllä lopulta takaisin ja palasin kaupungin kadulle. Kävellessäni katua takaisin ylöspäin kirkolle, ihmismassat reppuineen ja rinkkoineen tulivatkin takaisin päin, tällä kertaa alamäkeen. Ehdin juuri ja juuri kirkolle takaisin. Katsoin unessa kirkon tapulissa soivaa kelloa, se näytti 03.00. Heräsin hätkähtäen unestani ja katsoin puhelimeni kelloa. Se oli 03:20. Kesti pitkään, että sain unen päästä uudelleen kiinni. Aamulla luin uutisfiidistä, kuinka Venäjä oli aloittanut aamuyöllä hyökkäyksen Ukrainaan.

Selvittämättömiä unia 

On unia, jotka ovat jääneet minua vaivaamaan enkä vieläkään ole täysin oivaltanut mitä alitajuntani on yrittänyt minulle kertoa. Kerron vielä yhden niistä, saadakseni ihan vain kylähullun maineen, mutta eihän sitä koskaan tiedä, jos vaikka sinulta löytyisi vihje, joka auttaisi minua tulkinnassani eteenpäin.

Olin havumetsässä, en yksin vaan jonkinlaisen armeijan kanssa. Minut ohjattiin metsän keskellä olevalle rintamamiestyyppiselle talolle. Kaukana kuului tykistön kumua. Talon sisällä oli iso tila, jonkinlainen ase-, ammus- ja materiaalivarasto. Tilassa oli ihmisiä, miehiä ja naisia kovassa työn touhussa kunnostaen tarvikkeita taistelukäyttöön. Keskellä tilaa seisoi joukkojen komentaja, mies, joka kutsui luokseen. Hän tarjosi minulle seitsemää kananmunaa. Valitsin niistä kolme, jotta muillekin jäisi ja pohdin mielessäni, että ei voi olla totta. Näillä vähäisillä varusteillako minun tulisi selvitä tulevasta. Katselin kasassa olevia suojaliivejä. Rikkinäisiä ja huonokuntoisia, eiväthän nuo edes lämmitä saatika suojaa miltään. Yhtäkkiä mies toi minulle hohtavan valkoisen nilkkoihin saakka ulottuvan pehmoisen suojaturkin ja asetteli sen päälleni. Saatuani valkoisen "suojaliivin" päälleni, otin loput minulle tarjotut tarvikkeet mukaani ja lähdin ulko-ovea kohden. Samaan aikaan tykin jyske paheni ja talo tärähteli. Huusin sisällä olijoille, että nyt ulos, suojautumaan ja sassiin. Osa lähti, mutta mies ei kuunnellut vaan ilmoitti lähtevänsä kuumaan suihkuun. Juoksin perään ja huusin, että et voi olla tosissasi. Kuolet tänne vielä. Ehdin juuri ja juuri ulos ja syöksymään suojaan, kun tykin täysiosuma tuhosi talon silmieni edessä. Tunsin valtavaa surua ja tyhjyyttä tuon miehen puolesta, vaikka en edes tuntenut häntä.

Samassa tykistökeskitys alkoi. Syöksyessämme joukkueen kanssa metsässä katselin ympärilleni ja yhtäkkiä tuli aivan hiljaista. Oikeasti olin unessa tykistökeskistyksessä, mutta katselin kuin elokuvaa mykistettynä. Katselin oikealle ja vasemmalle ja oli täysin mahdotonta sanoa, kuka oli vihollinen ja kuka oli omia. Yhtäkkiä palasin takaisin taistelun meluun ja sanoin vieressäni taistelevalle, että eihän tässä ole mitään tolkkua mistä minä tiedän kuka kuuluu millekin puolelle. Siinä syöksyessämme metsässä tykistötuli muuttui yhtäkkiä sellaiseksi, että ammuksen tipahdettua metsään, se ei räjähtänytkään. Niitä vain tipahteli joka puolelle, kunnes yhtäkkiä aina maakosketuksen jälkeen metsä roihahti tuleen. Kun katselin ympärille, kuusia ja mäntyjä roihahteli siellä täällä ja kohta koko metsä oli siellä täällä tulessa.

Lähdimme naisten kanssa syöksymään poispäin ja päädyimme laiturille, joka vei suurelle ja kauniille lammelle. Laiturilla oli vanhoista ladon harmaista laudoista tehty kiipeilyeste, jota naisjoukko tuhosi päästäkseen sen yli turvaan. Huusin naisille, että älkää menkö ansaan. Jos te menette sinne, teidät saarretaan ja olette helppo kohde. Naiset eivät kuunnelleet ja pakenin pois laiturilta.

Yritin viestittää jonkinlaisella viestilaitteella päällikölle tukalasta taistelutilanteesta ja altavastaajan asemasta, mutta laite ei toiminut. Vieressäni oleva tuntematon sotilas sanoi, että mikään viestilaite ei toimi. Päätin lähteä viemään viestiä henkilökohtaisesti komentokeskukseen, joten lähdin vetäytymään ja syöksyilin äänettömien ja myöhemmin roihahtavien pommien läpi metsästä pois päin. Yhdessä polun mutkassa vastaani tuli joku sotilas ja kysyin häneltä, että mikä ihme tuo ase oikein on, mikä voi toimia noin. 

Sotilas vastasi maassa syöksyillen, että etkö muka tiedä. Se on soijaa.

Pääsin talolle, joka oli oletettavasti jonkinlainen komentokeskus. Päästyäni sisälle, joku tulitti minua jatkuvasti konekiväärillä takaapäin. Yritin pysyä suojassa ja pohdin, että miten ihmeessä pääsen tuon käytävän päähän suojassa ja viestini määränpäähän. Yhtäkkiä käytävää käveli kaikessa hengen ja ruumiin voimissa metsässä pommituksessa tuhoutuneessa talossa kuollut mies, komentaja. Konekiväärin tulitus ei pystynyt häneen, luodit vain ohittivat hänet ja hän käveli käytävää pitkin vastaani. Mietin nurkan takana suojassa kyyhöttäessäni, että miten hemmetissä hän oli selvinnyt iskussa hengissä ja miten hän oli vaihtanut ylleen puhtaat vaatteet, vitivalkoiset tennispaidan ja tennisshortsit. Kenkiä hänellä ei ollut vaan käveli tyyneen rauhallisesti paljain jaloin.

Käännyin ympäri ja arvioin konekivääriampujan olevan noin 2km päässä takanani, joka ei luovuttanut tulittamistani sitten millään. Saamarin ämmä, lopulta totesin ja päätin lähteä evakuointibussille. Linja-auto oli vanha, keltainen, amerikkalainen school bus. Laskin ja suunnittelin suojatun syöksymisreitin metsän reunassa seisovalle linja-autolle ja tiesin, että ehdin kyllä siihen. Sitten heräsin.

Näemme mielenkiintoisia unia, eikö totta? Alitajuntamme tuotteita, enteitä tai varoituksia – väliäkö sillä. Mutta osaisitkohan sinä auttaa minua viimeisimmässä unessani eteenpäin?

Kuva: doesartwork