Eikö kukaan muu huomannut mitään?

Olin suuressa juhlahuoneessa. Tila oli täynnä ihmisiä ja tunnelmaa. Selvisi, että olimme saaneet kutsun puolisoni tuttavan syntymäpäiväjuhliin.

Hän istui puku päällä etualalla olevalla tuolilla. Puolisonsa seisoi hänen edessään, puhui juhlayleisölle. Mutta ei syntymäpäiväsankarista vaan itsestään. Omista tulevaisuuden suunnitelmistaan, tulevista syntymäpäiväjuhlistaan, lastensa tulevista juhlista.

Mies tuolilla istui hiljaa.

Ihmettelin, että onpa outoa. Katselin ympärilleni. Miksi hän ei sano mitään.

Sitten puolisonsa kaivoi käsilaukustaan pinon tyhjiä nuottipapereita ja jakoi ne juhlavieraille. Hän pyysi jokaista säveltämään ja kirjoittamaan teoksensa nuottipaperille.

 

Istahdin huoneen mustan ja kiiltävän pianon ääreen. Katselin nuottipaperia ja kynää kädessäni. Sävellyksen pyytäjä seisahti vierelleni. Katselin häntä. Vaativa ilme silmissään hän tuijotti hievahtamatta minua. Huokaisin, sanoin hiljaa mielessäni ei. Ja kohtasin jäätävän halveksuvan ja pettyneen katseen. 

Käännähdin ympäri juhlavieraisiin päin. Oivalsin olevani ainoa, joka kykeni säveltämään teoksen ja piirtämään sen nuotit käsin paperille. Tunnelma oli lämmin, mutta hieman sumuinen ja "unenomainen".